aurinko paistaa aina

aurinko paistaa kivasti mut ei lämmitä, ulkona vieläki joku -14 astetta, hrrrrrr vaikka se välissä laskiki jo -3!! :s ois pysyny siellä..

nono mitäs. tuli mieleen sellanen juttu kun meillä on yks semmonen kirja. se kirja on niinqu oma elämänkerta, sen on kirjottanu semmone brittiläinen nainen (siis omasta elämästään) jolla oli jo syntyessään tosi huono näkö, silleen ettei se koskaan ollu nähny mitään kunnolla. ja siinä kirjassa se kertoo ihan sen ala-aste ajoista mimmosta se oli ku ei nähny ku jottai hämysiä hahmoja, esim koulun pihalla kun kuuli sitte vaan ihan hirveetä hälinää. se sitte tavallaa lähtee käyntii se kirja ku tää nainen hakee opaskoiraa siinnä joskus parinkymmenen ikäsenä, ja saa semmosen. ja sitte se kertoo lisää sen elämästä kun se koira tuli ja miten se muutti sen elämän. ja sitten, loppukirjasta, se kirjottaja päätti mennä silmäleikkaukseen koska sillähän ei ollu mitään hävittävää kun se ei oikeen nähny muutenkaan mittään (siis jos näkee huonosti ja leikkaus menee pielee voi käyä ettei nääkkään enää yhtään mitään). ja se leikkaus onnistuu. ja ekaa kertaa koko elämässään se näkee. ja tää kirja ja tarina on siis oikeesti totta.

sitä vaan kun se sitten pääsee sieltä leikkauksesta, ja kun ei oo ikinä nähny mittää ja sitte yhtäkkiä näkee niin totta kai kaikki on hirveen hienoo. ja ssse miten tää nainen siinnä osaa ihailla kaikkea ihan arkipäivästä, se on musta kadehdittavaa. kun se kertoo kun se esim syö. nii sen lisäks että ruoka maistuu hyvältä, se myös puhuu siitä miten ihana oli syyä kun näki sen ruuan miten hienon väristä se oli (tomaateista tais puhua tässä kohtaa)! ja se on mun mielestä upee taito; olla onnellinen ja iloita pienistä asioista. ja tällasille länsimaissa eläville hyvätulosille mun mielestä ruoan värin ihaileminen on sinänsä just semmonen pieni kiva asia.

aloin sitten miettiä mistä asioista itte ilahtuu. sellasista pienistä. keksein vaikka kuinka monta, mitä enemmän rupesin ajattelemaan. tuun aina ihan mielettömän onnelliseks kun nään että isä ajaa autoa (koska se tarkottaa et ei voi olla ottanu mittää!) musta on ihana kun kävelen kadulla ja hymyilen, niin se kun ihmiset tulee vastaan ja hymyilee takasin. ja ylipäänsä jos kuka tahansa hymyilee ittellee. ja pikkulapset! kun näkee ku ne leikkii tai hyppii tai jtn, siitä tulee hirveen iloseks, kun ne on niin viattomia. tai kun joku pyytää vilpittömästi anteeks. joku kysyy ja tahtoo oikeesti tietää mitä kuuluu tai miten menee. ehkä kaikkein parasta on kuitenki se, kun joku rupee puhumaan mulle, kysyy tai sanoo muuten vaan jtn, ja sanoo siinnä samalla mun nimen. kuullostaa ehkä höpöltä, mut muistan esim yhenki joka kerran kysy yläasteella millon pääsen koulusta, ja kun se kysy; "sofia, moneltako sä pääset tänää?"

mua hymyilyttää vieläki kun aattelen sitä vaik ei oo ees mtn henk koht enää sen ihmisen kanssa=)

mä en tiiä mikä on elämän tarkotus ja silleen, mut tiiän, et kaikesta pystyy selviämään kun oppii näkemään hyvää.

haudi,
sofia