lumen kaatopaikka

tänä talvena oli kaikkialla ihan hirveesti lunta. joka mutkassa oli kasoittain sitä semmosta tiepölystä harmaatunutta lunta. meiän kadun varrella oli vähän puhtaampaa se. ja ku meiän talon katolta tippu lumet alas sisäpihalle, nii se oli puolet sisäpihan neliöistä out of order. sitte kanssa aina näki ku joskus koulussakin ku käytiin kaupassa, nii siinnä ruokavinkin katollakin jotkut miehet kerran kolas lunta isoon kuorma-autoon, ja niitä isoja kuorma-autoja joilla oli kyyissä tuhottomasti sitä saastunutta ja muutaki lunta, niitä ajeli aika paljon ympäriinsä. tai ainaki mää näin useemman kerran niitä semmosia. kerran olin yhen kaverin kanssa jossain ja meiän ohi tais mennä just semmonen auto jolla oli kuormana kukkuloittain lunta. siitä mun kaveri sitte kysy multa, että tiiänkö mää mihin ne lumet viiään niillä kuorma-autoilla. mä vastasin että en tiiä ja kysyin että minne. ja mun kaveri sano:

lumen kaatopaikalle.

se sano että lumen kaatopaikka on oikeen kaatopaikan vieressä mustankorkealla, mut ei siellä niitten haisevien jätteiden joukossa vaan että siellä oikeesti oli ihan oma kaatopaikka lumelle. musta se oli tosi hassu ajatus.

***

eilen, ku pääsin ajoissa koulusta (ja ku olin päässy kotia ja kuivanu), aattelin että oisin voinu vihdoinki viimeistellä mun enkun itsenäiset. kappas teinkö mitään. lähin siinnä iltapäivästä tekemään lettuja. ku sekottelin sitä taikinaa, samalla pistettiin pannu lämpeemään ja mää fiksuna ja kokeneeena kokkina pistin kevyt leviä sulamaan sinne lämpenevälle paistinpannulle. vatkailin lissää sitä taikinaa, lisäsin sinne jauhoja, ja ku seuraavan kerran katoin sitä pannua nii siinnä oli semmone ruskee läikkä! olin että mitä vittua, miten muka joku rasva voi palaa kiinni?! kaveri tuli ja kaivo jääkaapista sen kevyt levin ja näytti mulle siitä purkista: "ruuanlaittoon, EI paistamiseen" parasta ehkä siinäki oli että paistinpannu oli kaverin kämppiksen sairaan upee teflon pannu.

myöhemmin illalla painuttiin köhniön rantaan uimaan. uskalsin jopa hypätä kolmesta metristä (lue: noin 2m) ja vitosestaki (lue: noin 4m)! sinne saapu muitaki, yks johonka tutustuin yks ilta joku pari vkoa takaperin kirkkopuistossa ja jonka kanssa olin jutellu fb semi paljon ja pari sen kaveria. lisäks sinne tuli joku semmonen semi random tyyppi, joka paljastu yheks joka oli ollu mun yläasteella ennen! se vaan tuli sinne kattomaan tunteeko se ketään, ja mua se sitte osotti että sofia! olin aika järkyttyny koska en ees eka tunnistanu sitä ku sillä oli sattuneesta syystä arskat päässä (ei paistanu aurinko, oikeesti!) se sitte jauho kaikenlaista shaibaa ja me muut kuunneltiin sitä ku suurtaki tähteä. olin yllättyny ku se muisti senki ku olin syksyllä käyny sen yhen kaverin kanssa treffeillä, ja vielä yllättyneempi ku se oli mun kanssa samaa mieltä että se oli kamala kokemus (mulle). hassu se oli.

mulla on tnä ollu vähä nööt päivä.

ensinnäki alko menkat ja oli aiemmin alaselkä ihan helvetin kipee. semmonen perus että tuntu suunnilleen samalta miltä vois kuvitella että tuntuu ku raajoja revitään irti. otin siinnä sitte reilun gramman buranaa nii nyt on jo semi hyvä fiilis. toisekseen oli vähän ku eilen illalla meille tuli yhestä nimeltä mainitsemattomasta jutusta mun poikaystävän kanssa riitaa. se sano mulle sillaiki, mikä tuntu musta semi pahalta nii en tietenkää ollu tänään vielä unohtanu sitä ku se oli meillä täällä kotona. sinänsä ikävä homma, koska en tienny koko aikana oikeen mitä sanosin ku pyöri vaan mielessä ne sanat ikään ku joku ois tatuoinu ne mun aivojen sisäpintaan. ok aika karu vertaus. oli miten oli, ku olin saattanu sen futispeliin tonne vehkalammen tienoilla ja pyöräilin kotia ("tekemään enkun itsenäisiä" ?! ketä mä huijjaan, ittelleni mä huonoo teen jos failaan sen), nii tuli mieleen mitä yks kaveri sano talvella. siitä minne ylimäärälumet viiään.

ois niin helppo, jos ois joku kaatopaikka turhille ajatuksille. semmosille joita ei taho välttämättä ajatella ihan 24/7. semmosille jotka ois kiva unohtaa välillä tai vaikka iki ajoiks. semmosille jotka oikeesti haittaa arki elämää. unohtaminen on yks vaikeimpia asioita elämässä. sitä ei voi säädellä eikä määrätä; ku joskus on joku juttu minkä tahtois vaan unohtaa kokonaan, nii se tulee sitten mieleen joka ikisestä paikasta missä liikkuu, ihmisistä joita tapaa ja musiikista jota kuuntelee. eikä se vaan mee pois mielestä. sitte on niitä juttuja jotka tahtois muistaa aina, kauniita sanoja etc, niitä juttuja joita aatellessa tulee hymy naamalle ja joiden avulla jaksaa herätä aamulla ennen aurinkoa kouluun, pyöräillä kotia vaikka sataa kaatamalla ja jaksaa nousta ylös ku kaatuu maahan pienissä sievissä. sitä vaan ei voi itte säätää että mitä muistaa mitä ei.

mutta toisaalta, luin kerran jostain tämmösen lauseen: "jos on aina kaunis, ei oo koskaan kaunis." ja se tarkottaa just sitä mitä tarkottaa - jos sää näytät ihan aina säihkyvältä ja tyrmäävältä, semmoselta joka kääntää kadulla miesten/naisten katseet, se on sulle se normi look eikä se oo enää sulle kauneutta. sillon sun pitäs tulla vielä vaan kauniimmaks että oisit kaunis. ja sama on ehkä muistissaki; jos sä et muistais mitään vastoinkäymisiä, niitä tilanteita joissa ois tehny mieli vajota maan sisään ja niitä hetkiä jollon on itkeny ittensä uneen, ei osais huomata mitään kaunista niissä muistoissa, jotka on täynnä iloa, onnellisuutta ja naurua. sama homma kun jos pelaat uppopalloa ja voitat aina, ei sitä voittoakaan enää arvosta ; siitä tulee itsestäänselvyys.

ei ois kiva jos ihanista hetkistä elämässä tulis itsestäänselvyyksiä, ei ollenkaan kiva.

loppuen lopuks ihan hyvä homma että turhien ajatuksien kaatopaikan sijasta on keksitty nimenomainen paikka ylimäärälumelle.

haudi,
sofia