sinä nostat minut ylös

pakko tänäänkin vielä leijjua tällä mun ihanalla kutosjaksolla; oli tosiaan koulua vaan siitä 12.20-13.05! sitä ennen kävin viitaniemen amiksessa ja sieltä sitte tulin kotia. räntäsateessa pyöräilin. päivän kohokohtia tähän mennessä;

1. alotin tekemään enkun itsenäisiä tehtäviä! luin ykköskappaleen (ääneen, kuten kunnon koululaisen voikin olettaa tekevän) plus tein siitä tehtäviä (lähes kaikki, tai sanotaan että kaikki, jotka ymmärsin)

2. päällystin mun fyssan vihon! tosiaan jostain h&mmän mainoslehdestä repäisin kannen irti ja iskin semmosen tylsän basicvihon päälle sillain mageeesti! vaikka itse sanonkin siitä tuli aika hieno=)

3. mulla meni semmoset 20min tnä kun kävin suihkussa (siellä pesin tukan ja hoitoainetta päälle plus että sheivailin), puin päälle vaatteet, kuivasin hiukset, meikkasin, söin, puin ulkovaatteet jne ja lähin ovesta pihalle. kelatkaa vaivaiset kakskyt minuuttia tohon kaikkeen!! tästä sietää olla ylpeä!

sen sijaan mistä en oo ollu niin ylpee (päivä tässä vaiheessa vasta tosin), niin mun itsepäisyydestä ja siitä että mulla on aina pakko olla itte oikeessa ja ku en tykkää hirveesti myöntää että oisin heikompi tai huonompi jossain ku muut tai herkkä tms. oikeestaan se juttu lähti eilen kun juttelin mun yhen kaverin kanssa mesessä, josta tykkään tosi paljon ja näin. ja en nyt rupee koko hommaa selittämään menee ehkä turhan henk koht mutta mulle jäi vähän pahamieli kun juteltiin ja silleen. sitte tnä olin mun poikaystävän kanssa nii olin aika hiljane ja tällee, nii se oli heti kysymässä että mikä on, se eilinenkö vieläki ja kaikkee. mää intin että ei mulla mikään oo kun väsyttää.

pointti nyt on ehkä se, että ku toisaalta rupee vituttamaan ku joku tuntee ittensä niin hyvin että sille ei pysty huijjata että väsyttää vaikka ois kyse jostain muusta. tavallaan sillon on päästäny toisen liian lähelle. tai sillee. onhan se toisaalta kiva kun joku vaan tietää susta niin paljon, että myös ymmärtää ja näin. mutta ku välillä tuntuu että ois kiva olla seurassa jossa kukaan ei tunne sua, niillä ei oo mitään havaintoo mimmonen sä oot yleensä tai ilosena tai surullisena, ei tiiä miten sä puhut ja naurat yleensä, mimmosista jutuista. se on tavallaan vapauttavaa.

mutta toisaalta.. en valita=) kai kaikessa on hyvät ja huonot puolet ylä- ja alamäet (joskus aiemminki pohdin että onko hyviä hetkiä ne ylämäet vai alamäet ?!)! huomasin tossa ku pyöräilin kotiakki (siinnä saatanan räntäsateessa, asd) että yks ylämäki mikä piinaa mua lähes joka ikinen päivä ku pyöräilen kotia, se meni ku vettä vaan ku olin niin syventyny kuuntelemaan yhtä laulua ipodista! niinku joskus syksyllä kävelin (ekaa kertaa lukiossa) koulusta kotia, semmosen yhen kanssa joka asuu samalla kadulla ja on samas koulussaki. nii ku aina olin aatellu et ei millään pysty kävellä kotia ku kestää joku vuos, nii sillon meni ihan hullun nopeesti koko matka, en ees huomannu mitään mäkiä ku oli niin hyvää seuraa!

toinen asia mistä en kanssakaan oo ylpee ollu tnä enkä pitkään aikaan, liittyen myös tohon yllä yllä mainittuun tragediaan johon liitty mm mun kaveri. ku vaikka oon usein semmonen persoona että (varsinkin tutussa seurassa) juttelen aika paljon ja tykkäänki siitä että saa olla huomion keskipiste, jopa joskus saattaa päästä suusta jotain mitä joutuu sitte katumaan kauanki, nii aina en vaan osaa sanoa tiettyjä asioista suoraan. et vaikka saatan (vahingossa tai tahalteen) näpäyttää kuinka idiootilta näytit ku yritit pyydystää kärpästä suulla jne jne, nii silti en osaa aina sanoa suoraan jos välitän jostain tosi paljon, tai sitte toisaalta jos joku ärsyttää mua hirveesti, ku niissä tapauksissa en taho loukata. mää mieteinki (ku pyöräilin kotia) että rupeisin kirjottamaan ylös niitä asioita joita oikeesti tahtoisin sanoa, mut jota en oo ikinä sanonu. silleen ihan ajatuksen kanssa, eri ihmisille mitä ois. ja jos joskus tulevaisuudessa kehtaisin avata suuni..

koska onhan se hassua, että itekki pystyy vittuilemaan ja nauramaan mutta ettei aina pysty tunnustamaan kuinka kiva on olla toisen kanssa. tai kuinka hyvä mieli tuli kun toinen sano kivasti. tai kuinka tärkee toinen voi olla. semmonenhan on galleriassa yhteisöki; Vittuilu on välittämistä. ja sitähän se on, kun ollaan näin selkärangattomia ja itsepäisiä, pitää rakkauskin tunnustaa vittuilemalla. (ei sillä, en mää ihan täysin tunnevammanen ole kyllä mä osaan jutella tunteista ja näin, toisinaan se on vaan ylivoimasempaa, että elkää nyt ihan suotta ruvetko kaikkia mun läheisiä säälimään..)

nojoo, aika rientää ja housut kuluu. mua oottaa vkonloppu metsässä kämpällä jonka sijainnista ei toistaseks ole (mulla) tarkempaa tietoa, mutta sehän selvinnee illan aikana!

pitäkää huolta toisistanne=)
haudi,
sofia